Latest News - Jamaica
Tools
Thursday, November 14, 2019
12:39:00 PM CET
Language Selection
For any category/filter, users can choose:
- the language of the categorized news items (e.g. fr and de to display only those news items in French and German)
- the language of the user interface (e.g. it for Italian)
In Top Stories, the user can display the largest clusters of news items for one language only (e.g. en shows all clusters in English)
Country Selection
Users can choose:
- country mentioned in the news item (articles about a country)
- country in which the news item was published (articles from a country)
Languages 
Select your languages
Interface:
Country info
Jamaica (JM)
AlertLevel (24h)
Previous 14 days average
Alert level:
high
medium
low
Extracted quotes
Andrew Holness said: “The current incidence of dengue cases, as outlined by the minister of health and wellness, calls for a national response to mitigate this threat,” “We know from the WHO (World Health Organization) and other practitioners how important the elimination of breeding sites is to the prevention of mosquito-borne maladies,” 
jamaica-gleaner Wednesday, November 13, 2019 7:06:00 AM CET
Eddie Hearn sagte: „Wir haben uns exakt so verhalten, wie es das Protokoll verlangte“
Welt Friday, July 26, 2019 2:48:00 PM CEST
Oscar Rivas sagte: „Wir haben genau wie alle anderen erst jetzt davon erfahren“
Welt Friday, July 26, 2019 2:48:00 PM CEST
Thomas Hauser kritisiert: „Das Problem ist System immanent, nicht nur in den USA.“
Welt Friday, July 26, 2019 2:48:00 PM CEST
Tom Canavan ilmoitti: – World Trade Centerin omaa ekosysteemiä, jossa he olivat eläneet 25 vuotta. Sinä yönä harva heistä nukkui. Haudatakseen ystävänsä raivaajien oli kaivettava heidät ylös. Aluksi he repivät raunioita paljain käsin, siirsivät sementtilohkareita ja nytkyttivät teräspalkkeja, huhuilivat ja kuulostelivat, kunnes tajusivat, ettei sortuvien tornien lihamylly ollut jättänyt etsijöille palkintoja. Tim Duffyltä kuoli 36 ystävää. Jonathan Ielpi , joka istui kokelaskoulussa hänen takanaan. Lahjakas Stevie Siller , joka meni hänen kanssaan pelastusyksikkö 153:een ja jatkoi eliittiryhmä Ykköseen. Hän kaivoi kuukauden, toisen, kunnes hänen käsivartensa olivat irrota. Hän löysi pelastusyksikkö 105:n murskaantuneen tikasauton ja mietti, miten turvalliselta suojalta sen on täytynyt miehistä tuntua. Pelastuskorin alle hänkin olisi paennut kaatuvaa tornitaloa. Hän kaivoi kolme kuukautta, neljä. Heille annettiin pienet haravat, joilla he perkasivat savuavaa romukumpua. Mittasuhteet olivat käsittämättömät: 200 000 palaa terästä, 324 000 kuutiometriä betonia, 200 000 neliömetriä alumiinipäällystettä, 270 kilometriä viemäriputkia, 4800 kilometriä sähköjohtoja, 40 000 ovea, 43 600 ikkunaa. Kaikki yhdessä kasassa. Ja Kasaksi he sen ristivätkin. Heitä kutsuttiin Vainukoiriksi. Kun mädänlöyhkä voimistui, he tiesivät olevansa lähellä. Jokainen luunmurukin oli tärkeä. Heidän rinnallaan isät etsivät poikiaan ja veljet veljiään. Se oli pahinta, tietoisuus musertavasta hädästä. Heille vakuutettiin, että Kasa oli turvallinen, että pätsissä kaasuuntuneet kemikaalit eivät olisi terveysriski – että World Trade Centerin viimeinen henkäys oli ehkä pahanhajuinen mutta tuskin tappava. Eräänä päivänä, roikkuessaan kytevässä onkalossa jossain Deutsche Bankin huojuvan toimitalon alla Tim Duffy tunsi keuhkojensa lukkiutuvan. Hänet kiskottiin ulos sinisenä ja hänen suoneensa työnnettiin tippa. Hän tiesi, että se oli lopun alkua. Sadan metrin päässä Pat Moore ja Andy Jurenko raivasivat omaa tuho-aluettaan. Sortuvien tornien sakea hurrikaani oli iskenyt heidän ikkunansa pirstaksi. Seinille ripustetut maalaukset olivat pyörineet kuin potkurit. Mustista astioista oli tullut silmänräpäyksessä valkoisia. Olohuoneeseen oli lentänyt tietokone. Keittiöstä löytyi pohjoistornin näköalaravintolan šekki, 7 900 dollaria, kirjoitettu sähköasentajalle. Jostain oli aloitettava. Eräänä aamuna Moore osti tukun hengityssuojia ja ongelmajäteimurin, raahasi tarvikkeet asunnolle, sulkeutui kylpyhuoneeseen ja alkoi jynssätä. Kun seinästä vihdoin pilkotti kaakeli, hän ajatteli: Okei. Kyllä tämä tästä. Vuoden ja kaksi kuukautta hän raivasi hävitystä, pakkasi myrkyllistä jätettä muovipusseihin, imuroi kirjoja ja hytkytti elinkelpoista irtaimistoa kärrylaukulla ylös ja alas maanalaisen portaita kauas Brooklyniin, jossa he asuivat pakolaisina. Tammikuun 16. päivänä 2003 Moore hoippui siivouspäivän päätteeksi läheiseen tavarataloon ja nappasi hyllystä ensimmäiset näkemänsä lakanat. Sinä iltana he nukkuivat omassa kodissaan ensimmäisen kerran puoleentoista vuoteen. Maailmaan ilmaantui uusia tauteja: WTC-yskä. 9/11-päänsärky. Bonnie Giebfriedillä oli ne kaikki. Kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta hän jaksoi ajaa ambulanssilla turmapaikoille, elvyttää palaneita vanhuksia ja nostaa alas hirttäytyneitä ghettonuoria. Huhtikuussa 2004 hänen saastunut kehonsa petti. Kuukautta myöhemmin hän nosti palkkansa viimeisen kerran. Hän kyyhötti isoäitinsä puutalossa Long Islandilla tyrskynkantaman päässä Atlantista ja pelkäsi kaikkea: ohikiitävää ambulanssia, taivaankantta halkovaa lentokonetta. Hänen selkäänsä särki, hänen pölynpolttamat äänihuulensa leikkasivat kiinni. Astmakohtaukset iskivät varoittamatta. Lääkkeitä hänellä oli 22 erilaista. Tuskissaan hän pyrki pappisseminaariin. Tom Canavan suri torneja. Hän makasi sängyssä ja muisteli, kuinka punainen aurinko oli värjännyt Vapaudenpatsaan, kuinka myrskysäällä tuuli oli ravistellut jättiläisiä, kuinka hissikuilut olivat voihkineet ja vesi oli keinunut vessanpöntöissä. Hän oli vihainen kaikille. Kuolonuhreista, jokaisesta 2 997:stä. Ja menettämistään viidestä työtoverista. Itkevästä Kathy Robinsonista, joka ei koskaan ehtinyt palomiesten kanssa alas 19. kerroksesta. Antoinette Dugerista, joka seisoi hänen vieressään mutta murskaantui silti. Hän purki raivoaan vaimoonsa ja kolmevuotiaaseensa. Hän yski kiviä ja niisti mustaa limaa. Päänsäryt pahenivat. Hänen silmänsä eivät kestäneet valoa. Jouluaattona 2001, kun muu perhe nukkui, hän istui yksin kuusen alla sähkökynttilöiden loimussa päätään pidellen ja kiroili hiljaa. Sillä hetkellä hän tajusi, että hänen oli saatava apua. Niin aika kului. Toiset se paransi, toiset ohitti. Pat Moore ja Andy Jurenko huomasivat tuon tuosta etsivänsä tavaroita, jotka World Trade Center oli vienyt: mukia, saksia, matkaradiota. Bonnie Giebfried valmistui pastoriksi kesäkuussa 2005, parahiksi hautaamaan WTC-myrkkyihin kuolleen hoitajakollegansa. Lokakuussa 2005, oltuaan mielialalääkityksessä melkein neljä vuotta,
suomenkuvalehti Friday, September 27, 2019 5:35:00 AM CEST
Tom Canavan ilmoitti: – World Trade Centerin omaa ekosysteemiä, jossa he olivat eläneet 25 vuotta. Sinä yönä harva heistä nukkui. Haudatakseen ystävänsä raivaajien oli kaivettava heidät ylös. Aluksi he repivät raunioita paljain käsin, siirsivät sementtilohkareita ja nytkyttivät teräspalkkeja, huhuilivat ja kuulostelivat, kunnes tajusivat, ettei sortuvien tornien lihamylly ollut jättänyt etsijöille palkintoja. Tim Duffyltä kuoli 36 ystävää. Jonathan Ielpi , joka istui kokelaskoulussa hänen takanaan. Lahjakas Stevie Siller , joka meni hänen kanssaan pelastusyksikkö 153:een ja jatkoi eliittiryhmä Ykköseen. Hän kaivoi kuukauden, toisen, kunnes hänen käsivartensa olivat irrota. Hän löysi pelastusyksikkö 105:n murskaantuneen tikasauton ja mietti, miten turvalliselta suojalta sen on täytynyt miehistä tuntua. Pelastuskorin alle hänkin olisi paennut kaatuvaa tornitaloa. Hän kaivoi kolme kuukautta, neljä. Heille annettiin pienet haravat, joilla he perkasivat savuavaa romukumpua. Mittasuhteet olivat käsittämättömät: 200 000 palaa terästä, 324 000 kuutiometriä betonia, 200 000 neliömetriä alumiinipäällystettä, 270 kilometriä viemäriputkia, 4800 kilometriä sähköjohtoja, 40 000 ovea, 43 600 ikkunaa. Kaikki yhdessä kasassa. Ja Kasaksi he sen ristivätkin. Heitä kutsuttiin Vainukoiriksi. Kun mädänlöyhkä voimistui, he tiesivät olevansa lähellä. Jokainen luunmurukin oli tärkeä. Heidän rinnallaan isät etsivät poikiaan ja veljet veljiään. Se oli pahinta, tietoisuus musertavasta hädästä. Heille vakuutettiin, että Kasa oli turvallinen, että pätsissä kaasuuntuneet kemikaalit eivät olisi terveysriski – että World Trade Centerin viimeinen henkäys oli ehkä pahanhajuinen mutta tuskin tappava. Eräänä päivänä, roikkuessaan kytevässä onkalossa jossain Deutsche Bankin huojuvan toimitalon alla Tim Duffy tunsi keuhkojensa lukkiutuvan. Hänet kiskottiin ulos sinisenä ja hänen suoneensa työnnettiin tippa. Hän tiesi, että se oli lopun alkua. Sadan metrin päässä Pat Moore ja Andy Jurenko raivasivat omaa tuho-aluettaan. Sortuvien tornien sakea hurrikaani oli iskenyt heidän ikkunansa pirstaksi. Seinille ripustetut maalaukset olivat pyörineet kuin potkurit. Mustista astioista oli tullut silmänräpäyksessä valkoisia. Olohuoneeseen oli lentänyt tietokone. Keittiöstä löytyi pohjoistornin näköalaravintolan šekki, 7 900 dollaria, kirjoitettu sähköasentajalle. Jostain oli aloitettava. Eräänä aamuna Moore osti tukun hengityssuojia ja ongelmajäteimurin, raahasi tarvikkeet asunnolle, sulkeutui kylpyhuoneeseen ja alkoi jynssätä. Kun seinästä vihdoin pilkotti kaakeli, hän ajatteli: Okei. Kyllä tämä tästä. Vuoden ja kaksi kuukautta hän raivasi hävitystä, pakkasi myrkyllistä jätettä muovipusseihin, imuroi kirjoja ja hytkytti elinkelpoista irtaimistoa kärrylaukulla ylös ja alas maanalaisen portaita kauas Brooklyniin, jossa he asuivat pakolaisina. Tammikuun 16. päivänä 2003 Moore hoippui siivouspäivän päätteeksi läheiseen tavarataloon ja nappasi hyllystä ensimmäiset näkemänsä lakanat. Sinä iltana he nukkuivat omassa kodissaan ensimmäisen kerran puoleentoista vuoteen. Maailmaan ilmaantui uusia tauteja: WTC-yskä. 9/11-päänsärky. Bonnie Giebfriedillä oli ne kaikki. Kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta hän jaksoi ajaa ambulanssilla turmapaikoille, elvyttää palaneita vanhuksia ja nostaa alas hirttäytyneitä ghettonuoria. Huhtikuussa 2004 hänen saastunut kehonsa petti. Kuukautta myöhemmin hän nosti palkkansa viimeisen kerran. Hän kyyhötti isoäitinsä puutalossa Long Islandilla tyrskynkantaman päässä Atlantista ja pelkäsi kaikkea: ohikiitävää ambulanssia, taivaankantta halkovaa lentokonetta. Hänen selkäänsä särki, hänen pölynpolttamat äänihuulensa leikkasivat kiinni. Astmakohtaukset iskivät varoittamatta. Lääkkeitä hänellä oli 22 erilaista. Tuskissaan hän pyrki pappisseminaariin. Tom Canavan suri torneja. Hän makasi sängyssä ja muisteli, kuinka punainen aurinko oli värjännyt Vapaudenpatsaan, kuinka myrskysäällä tuuli oli ravistellut jättiläisiä, kuinka hissikuilut olivat voihkineet ja vesi oli keinunut vessanpöntöissä. Hän oli vihainen kaikille. Kuolonuhreista, jokaisesta 2 997:stä. Ja menettämistään viidestä työtoverista. Itkevästä Kathy Robinsonista, joka ei koskaan ehtinyt palomiesten kanssa alas 19. kerroksesta. Antoinette Dugerista, joka seisoi hänen vieressään mutta murskaantui silti. Hän purki raivoaan vaimoonsa ja kolmevuotiaaseensa. Hän yski kiviä ja niisti mustaa limaa. Päänsäryt pahenivat. Hänen silmänsä eivät kestäneet valoa. Jouluaattona 2001, kun muu perhe nukkui, hän istui yksin kuusen alla sähkökynttilöiden loimussa päätään pidellen ja kiroili hiljaa. Sillä hetkellä hän tajusi, että hänen oli saatava apua. Niin aika kului. Toiset se paransi, toiset ohitti. Pat Moore ja Andy Jurenko huomasivat tuon tuosta etsivänsä tavaroita, jotka World Trade Center oli vienyt: mukia, saksia, matkaradiota. Bonnie Giebfried valmistui pastoriksi kesäkuussa 2005, parahiksi hautaamaan WTC-myrkkyihin kuolleen hoitajakollegansa. Lokakuussa 2005, oltuaan mielialalääkityksessä melkein neljä vuotta,
suomenkuvalehti Monday, September 2, 2019 9:12:00 PM CEST
Tom Canavan ilmoitti: – World Trade Centerin omaa ekosysteemiä, jossa he olivat eläneet 25 vuotta. Sinä yönä harva heistä nukkui. Haudatakseen ystävänsä raivaajien oli kaivettava heidät ylös. Aluksi he repivät raunioita paljain käsin, siirsivät sementtilohkareita ja nytkyttivät teräspalkkeja, huhuilivat ja kuulostelivat, kunnes tajusivat, ettei sortuvien tornien lihamylly ollut jättänyt etsijöille palkintoja. Tim Duffyltä kuoli 36 ystävää. Jonathan Ielpi , joka istui kokelaskoulussa hänen takanaan. Lahjakas Stevie Siller , joka meni hänen kanssaan pelastusyksikkö 153:een ja jatkoi eliittiryhmä Ykköseen. Hän kaivoi kuukauden, toisen, kunnes hänen käsivartensa olivat irrota. Hän löysi pelastusyksikkö 105:n murskaantuneen tikasauton ja mietti, miten turvalliselta suojalta sen on täytynyt miehistä tuntua. Pelastuskorin alle hänkin olisi paennut kaatuvaa tornitaloa. Hän kaivoi kolme kuukautta, neljä. Heille annettiin pienet haravat, joilla he perkasivat savuavaa romukumpua. Mittasuhteet olivat käsittämättömät: 200 000 palaa terästä, 324 000 kuutiometriä betonia, 200 000 neliömetriä alumiinipäällystettä, 270 kilometriä viemäriputkia, 4800 kilometriä sähköjohtoja, 40 000 ovea, 43 600 ikkunaa. Kaikki yhdessä kasassa. Ja Kasaksi he sen ristivätkin. Heitä kutsuttiin Vainukoiriksi. Kun mädänlöyhkä voimistui, he tiesivät olevansa lähellä. Jokainen luunmurukin oli tärkeä. Heidän rinnallaan isät etsivät poikiaan ja veljet veljiään. Se oli pahinta, tietoisuus musertavasta hädästä. Heille vakuutettiin, että Kasa oli turvallinen, että pätsissä kaasuuntuneet kemikaalit eivät olisi terveysriski – että World Trade Centerin viimeinen henkäys oli ehkä pahanhajuinen mutta tuskin tappava. Eräänä päivänä, roikkuessaan kytevässä onkalossa jossain Deutsche Bankin huojuvan toimitalon alla Tim Duffy tunsi keuhkojensa lukkiutuvan. Hänet kiskottiin ulos sinisenä ja hänen suoneensa työnnettiin tippa. Hän tiesi, että se oli lopun alkua. Sadan metrin päässä Pat Moore ja Andy Jurenko raivasivat omaa tuho-aluettaan. Sortuvien tornien sakea hurrikaani oli iskenyt heidän ikkunansa pirstaksi. Seinille ripustetut maalaukset olivat pyörineet kuin potkurit. Mustista astioista oli tullut silmänräpäyksessä valkoisia. Olohuoneeseen oli lentänyt tietokone. Keittiöstä löytyi pohjoistornin näköalaravintolan šekki, 7 900 dollaria, kirjoitettu sähköasentajalle. Jostain oli aloitettava. Eräänä aamuna Moore osti tukun hengityssuojia ja ongelmajäteimurin, raahasi tarvikkeet asunnolle, sulkeutui kylpyhuoneeseen ja alkoi jynssätä. Kun seinästä vihdoin pilkotti kaakeli, hän ajatteli: Okei. Kyllä tämä tästä. Vuoden ja kaksi kuukautta hän raivasi hävitystä, pakkasi myrkyllistä jätettä muovipusseihin, imuroi kirjoja ja hytkytti elinkelpoista irtaimistoa kärrylaukulla ylös ja alas maanalaisen portaita kauas Brooklyniin, jossa he asuivat pakolaisina. Tammikuun 16. päivänä 2003 Moore hoippui siivouspäivän päätteeksi läheiseen tavarataloon ja nappasi hyllystä ensimmäiset näkemänsä lakanat. Sinä iltana he nukkuivat omassa kodissaan ensimmäisen kerran puoleentoista vuoteen. Maailmaan ilmaantui uusia tauteja: WTC-yskä. 9/11-päänsärky. Bonnie Giebfriedillä oli ne kaikki. Kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta hän jaksoi ajaa ambulanssilla turmapaikoille, elvyttää palaneita vanhuksia ja nostaa alas hirttäytyneitä ghettonuoria. Huhtikuussa 2004 hänen saastunut kehonsa petti. Kuukautta myöhemmin hän nosti palkkansa viimeisen kerran. Hän kyyhötti isoäitinsä puutalossa Long Islandilla tyrskynkantaman päässä Atlantista ja pelkäsi kaikkea: ohikiitävää ambulanssia, taivaankantta halkovaa lentokonetta. Hänen selkäänsä särki, hänen pölynpolttamat äänihuulensa leikkasivat kiinni. Astmakohtaukset iskivät varoittamatta. Lääkkeitä hänellä oli 22 erilaista. Tuskissaan hän pyrki pappisseminaariin. Tom Canavan suri torneja. Hän makasi sängyssä ja muisteli, kuinka punainen aurinko oli värjännyt Vapaudenpatsaan, kuinka myrskysäällä tuuli oli ravistellut jättiläisiä, kuinka hissikuilut olivat voihkineet ja vesi oli keinunut vessanpöntöissä. Hän oli vihainen kaikille. Kuolonuhreista, jokaisesta 2 997:stä. Ja menettämistään viidestä työtoverista. Itkevästä Kathy Robinsonista, joka ei koskaan ehtinyt palomiesten kanssa alas 19. kerroksesta. Antoinette Dugerista, joka seisoi hänen vieressään mutta murskaantui silti. Hän purki raivoaan vaimoonsa ja kolmevuotiaaseensa. Hän yski kiviä ja niisti mustaa limaa. Päänsäryt pahenivat. Hänen silmänsä eivät kestäneet valoa. Jouluaattona 2001, kun muu perhe nukkui, hän istui yksin kuusen alla sähkökynttilöiden loimussa päätään pidellen ja kiroili hiljaa. Sillä hetkellä hän tajusi, että hänen oli saatava apua. Niin aika kului. Toiset se paransi, toiset ohitti. Pat Moore ja Andy Jurenko huomasivat tuon tuosta etsivänsä tavaroita, jotka World Trade Center oli vienyt: mukia, saksia, matkaradiota. Bonnie Giebfried valmistui pastoriksi kesäkuussa 2005, parahiksi hautaamaan WTC-myrkkyihin kuolleen hoitajakollegansa. Lokakuussa 2005, oltuaan mielialalääkityksessä melkein neljä vuotta,
suomenkuvalehti Saturday, July 20, 2019 3:24:00 PM CEST
Jens Baas sagte: "Bisher konnte das durch die gute Beschäftigungslage und die starke Zuwanderung aufgefangen werden. Aber darauf können wir uns langfristig nicht stützen" "Bei sinkenden Einnahmen und steigenden Ausgaben werden die Krankenkassen ihre heutigen Beitragssätze auf Dauer nicht halten können"
stern Monday, September 30, 2019 9:24:00 PM CEST
Juan Molas sagte: "noch schlimmer werden, wenn die Regierung nicht sofort Gegenmaßnahmen ergreift"
stern Monday, September 30, 2019 9:24:00 PM CEST
Hossein Salami sagte: "islamischen Revolution haben wir die Fähigkeit erreicht, das betrügerische zionistische Regime zu zerstören"
stern Monday, September 30, 2019 9:24:00 PM CEST
Hossein Salami sagte: "In der zweiten Phase (der Revolution) muss das finstere Regime von der Karte getilgt werden, und dies ist nicht länger ein Ideal oder ein Traum, sondern ein Ziel in Greifweite"
stern Monday, September 30, 2019 9:24:00 PM CEST
Gunther Oettinger sagte: "Die einen himmeln sie an, die anderen verurteilen sie. Ich kann nur sagen: Die Fakten sind doch allen bekannt"
stern Monday, September 30, 2019 9:24:00 PM CEST
Rolf Martin Schmitz kündigte: "Wir steigen konsequent und verantwortungsvoll aus den fossilen Energieträgern aus"
stern Monday, September 30, 2019 9:24:00 PM CEST
Jens Baas sagte: "Auch in der Krankenversicherung sind die richtig guten Jahre wohl vorbei"
stern Monday, September 30, 2019 9:24:00 PM CEST
Themes
Most associated names
Daily number of articles in this category
Trend data not available for this selection.
Contact: 